Kasvutarinoita
Taisi kahdelle kolmekymppiselle paukahtaa ikäkriisi päälle vai mistä kummasta saimmekaan kimmokkeen ja tarvittavan rohkeuden. Ehkä vain kyllästyimme ihan kivaan elämäämme lähes mieleisessä vuokrakämpässä, jossa on vähän niin kuin oma piha ja keittiössä savuttava kamiina. Nyt me lähtisimme. Minä paluumuuttajaksi lapsuuteni maisemiin neljäntoista vuoden kotimaankiertueen jälkeen ja hän kotivävyksi. Puutarhurin paperit polttelivat taskussa ja kynnet syyhysivät viljelemään omaa plänttiä. Metsäläisenä ei häntäkään tarvinnut liiemmin houkutella, kun perillä odottaisivat suvun metsät samoajaa ja läheinen järvi kalamiestä.
Koko talven pohdimme ja pähkäilimme, laskimme ja suunnittelimme. Tarvitsimme katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Mutta sekä talonrakennukseen että viljelyyn emme tietenkään ryhtyisi yhdellä rysäyksellä, ettemme uupuisi työmäärän alle. Tulevan maahiselämäntapamme jatkajakin olisi lämpimästi tervetullut perheeseen sitten, kun kaikki olisi mukavasti valmista.
Käytännössä johdatus kulki hieman omia polkujaan. Niinpä jo seuraavana kesänä löysimme itsemme uudesta kotikylästämme paiskimasta töitä ilman palkkaa, minä pellolla, hän rakennuksella. Sieltä vilkuttelimme toisillemme kannustukseksi ja välillä pirautimme kännykällä apukädet paikalle. Yöksi kömmimme appiukon vanhaan asuntovaunuun kertaamaan päivän tapahtumia ja suunnittelemaan seuraavaa.
Niin kuin johdatuksella tapana on, se osoittautui paremmaksi kuin yksikään oma järkeilymme. Tarvitsimmehan sekä kodin että ruokaa, eihän kumpikaan olisi voinut odottaa. Me myös koimme yhtäaikaisten projektien pikemminkin ruokkivan kuin syövän toisiaan. Pellolla kuokkimiseen tuli puhtia, kun sai samalla katsella oman kodin kohoamista harjunrinteeseen. Eikä mikään voisi virkistää rakennuspölyistä harmaata asuntovelallista paremmin kuin ensimmäiset omassa pensaassa kypsyneet herukat…
Rakennusjätteitä ei meidän tantereeltamme paljonkaan liiennyt kierrätykseen kuljetettavaksi. Ylimääräiset lecaharkot levittelimme lämpimälle talonseinustalle jalustaksi ja niiden päälle styroxlevyillä vuoratut kuormalavat, jotka peitimme mustalla kääremuovilla. Näiden lavojen päällä, harsojen ja kirkkaan muovin katveessa, kasvatimme ensimmäiset vihannesten taimet. Samaiset muovit palvelivat myöhemmin kesällä kurpitsa- ja kaalipenkkien katteena. Ne kun halkaisi pitkittäissuunnassa kahtia, sai juuri passelin kokoista liuskaa kohopenkin peitoksi. Mitä siitä, että kääntöpuolella luki valkoisella pohjalla Timberhirsi. Kun sitten vielä saimme lahjaksi vanhat kasvihuoneen kaaret, pääsi iso kasa rakennukselta ylijäänyttä roinaa elämään uutta elämää kasvihuoneen rakenteissa. Siellä taimikasvatuskin sujui jo kuin vanhoilta tekijöiltä. Kesän lämmetessä avomaa kutsui ja kasvihuone tyhjeni kaaleista ja kurkuista antaen tilaa kuistin ikkunalaudalla huojuville tomaatin ja paprikan taimille. Ja pian vesihöyryisten muovien takana jo punersivat elämämme ensimmäiset itsekasvatetut tomaatit ja paprikat.
Joka päivä ei aurinko paistanut meidänkään mäellä. Muistan eräänkin hämärtyvän loppukesäillan. Hän oli lähtenyt työkomennukselle toiselle puolen Suomea, ja minä keräsin äitini, tilan vanhan emännän, kanssa kesäkurpitsoita kohmeisin käsin. Viimeisin voimin kannoin suurta vihannessatoa, keskeneräistä taloa ja kasvavaa vauvavatsaa… Tunsin uupuvani. Siellä, keskellä vehreää tuoksuvaa vihannesmaata, oli hyvä tirauttaa pari voimistavaa kyyneltä.
Syksyn viimeisinä töinä nyhdimme isäni, tilan vanhan isännän, kanssa raksamuoveja huolellisesti irti maasta, jotta voisimme käyttää niitä taas ensi kesänä. Aina tähän saakka olin vitsaillut isälle, että anna minä kumarrun, minulla on pienempi maha. Mutta tällä kertaa se olikin isä, joka sai kumartua kerimään muovit rullalle. Ja mitä johdatukseen tulee, se ei pettänyt tälläkään kertaa. Hän palasi työmatkalta rakennuksen pariin, pääsimme jouluksi kotiin ja suloinen tyttäremme syntyi keskelle kipakinta talvea. Hyvä ajoitus peltotöiden kannalta.
Vaatimattomat viljelykokemuksemme ovat olleet sekä rohkaisevia että opettavaisia. Mikä tärkeintä, satoa on saatu ja tuoretta lähiluomua ahmittu kaksin käsin. Kesälomaa (mikä se on?) viettäville, touhujamme ihmettelemään poikenneille ystäville ja sukulaisille on ollut helppo loihtia tarjottavaa: uusia perunoita, sipulia ja salaattia, kesäkurpitsan rinnalle grilliin ehkä pari makkaraa tai hirvenlihaa pakastimesta. Jälkiruuaksi jäätelöä ja tuoreita marjoja, ah! Tyttäremmekin kasvoi kiinteiden ruokien maisteluikään sopivasti kesäksi popsimaan oman maan antimia, oikea luomutyttö.
Kolme kesää meillä on nyt takanamme, eikä hetkeäkään ole kaduttanut. Menneen kesän mullat ovat nyt huuhtoutuneet kynsien alta, haavat umpeutuneet ja lihasjumit hellittäneet, joten uusi satokausi alkaa jälleen hiljalleen innostaa. Puutarhakalenterissa on näin kevättalvella meneillään vahingoista viisastelu: tomaatit ja paprikat on kylvettävä aikaisemmin, kesäkurpitsantaimien määrää on vähennettävä, kaaleja ja salaatteja lisää, samoin papua ja mangoldia, tillit ja salaatit on kylvettävä useammassa erässä, ja vadelmantaimet tarvitsevat jo aitausta…
Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 2/2015
