Kasvutarinoita, osa III
Viikko sitten pellollamme käväisi jos ei ihan yöpakkanen niin ainakin yönolla saaden aikaan lähes täyden tuhon niin kesäkurpitsoilla ja kurkuilla kuin salaateilla ja pavuillakin. Ei muuta kuin taimet ylös maasta juuriaan lepuuttamaan ja kiitos tästä kesästä. Perunat ja porkkanat onkin jo aikoinaan viety kellarin suojiin, ja aurinkokuivatut sipulit saavat jatkaa kuivumistaan varaston laatikoissa. Parsakaali, ruusukaali ja mangoldi kukoistavat kylmyydestä huolimatta niin, etten hennonnut niitä vielä hätyytellä. Niinpä nämä mainiot vihannekset saavat jatkaa kautta toisten jo luovuttua leikistä. Ajatella, että vielä lokakuussa saa hakea omasta maasta tuoretta hyvää ruokapöytään.
Maustehylly ilahduttaa tänä vuonna monipuolisuudellaan. Laitoin kerrankin ajoissa, heti alkukesällä, yrttimaan satoa pikku nipuissa parsille roikkumaan: Lipstikkaa, rakuunaa, timjamia, iisoppia, meiramia, minttua ja tilliä. Basilikaa leikkasin kasvihuoneesta kesällä useaan otteeseen ja niinpä sitäkin on nyt hyllyssä muiden rinnalla, kuivattuna ja jauhettuna. Kaikki sievästi omissa vauvanruokapurkeissaan, maalarinteippietiketeillä varustettuina. Rosmariinia ja salviaa en ole saanut talvehtimaan yrttimaassani. Tällä kertaa kasvatin salvian siemenistä mutta rosmariinin, joka on paitsi hankala talvettaa myös viheliäinen idättää, ostin suosiolla taimena. Ne saivat kasvaa ritirinnan kukkapenkissä, jossa ne viihtyivätkin hyvin. Viime viikolla parturoin puskat ja laitoin sadon kuivumaan. Jääkööt kukkapenkkiin talveksi. Keväällä sitten nousevat jos ovat noustakseen. Ai niin, persilja! Onkohan se jo kärsinyt liiaksi vai vieläkö sitä saisi muutaman kimpun kuivumaan…?
Kulunut kesä on meillä ollut marjojen juhlaa. Saimme muun muassa ensimmäisen ison sadon tyrneistä. Suurimmista puista tuli kilokaupalla marjaa, mutta myös polvenkorkuisista taimista sai parhaimmillaan poimia useamman kourallisen noita pikkuruisia terveyspommeja. Nyt pitäisi kuulemma alkaa kerätä talteen myös tyrnin lehdet, sillä ne vasta ravinteikkaita ovatkin. Mikä ettei. Siinäpä idea tuleviin kesiin.
Hyvin juurtunut ja paikkansa vallannut vadelma pukkasi sekin jo marjaa yllin kyllin. Voi onnea! Jos minulta kysytään, ei ole punaisen vadelman voittanutta. Monikäyttöisyydessään se on vailla vertaa, ja loppuukin meillä aina ensimmäisenä pakastetuista marjoista. Poiminta tietysti työllistää, kun se mokoma on aina joko ei-vielä-täysin-kypsä tai sitten ylikypsä. Juuri sopivan kypsät marjat tunnistaa, huokaus, linnun nokkaisemasta. Kyllä elukka tietää. Ensi kesäksi suunnitteilla on testattuja ja hyväksi havaittuja, luonnonmukaisia hätyytyskeinoja etenkin punaisten marjojen kimpussa hääriville linnuille. Saskatoonejamme ne nimittäin pistelivät raakoina, kun marjat vielä olivat houkuttelevan anilliininpunaisia. Kypsyessään ne muuttuvat mustikansinisiksi, tai muuttuisivat, jos saisivat linnuilta armon jäädä pensaaseen. Vedimme saskatoonirivistön ylitse humisevan muovilangan ja kaivoimme puiden juurelle muovipullon puolillaan veteen liuotettua hirvensarvensuolaa. Johan säästyivät marjat meille ihmisille, ja pääsemme tyttären kanssa taas tänäkin talvena popsimaan maanmainioita kuivattuja saskatoonirusinoita. Emme tiedä, kumpi menetelmistä lintuihin tepsii, ääni vai haju, joten emme uskalla laistaa kummastakaan. Sen sijaan aseistamme jatkossa myös muut punasävyiset marjat näillä torjunta-aineilla.
Keltainen vadelma ei lintuja houkuta, eikä ihme – eihän sitä tahdo silmällä erottaa lehdistön seasta, saati kypsää raa’asta. Mutta kun sitten saa suuhunsa oikein kypsän keltaisen vadelman, niin makealtahan tuo maistaa. Toinen miellyttävä erikoisuus meillä on karhunvadelma. Hirvittävän piikikäs lonkeropöheikkö kätkee sisäänsä mitä maistuvimmat mustat marjat. Kuten keltaisissa, myös näissä mustissa kypsyys on hyvin tärkeää. Vähänkään raakoina keltaiset ja mustat vatut eivät maistu yhtään miltään. Iloksemme karhunvattu näyttää kotiutuneen paitsi aitan seinustalle, myös avonaiselle pellolle. Lämmöstä pitävänä emme uskoneet sen saavan aikaan marjasatoa avomaalla, mutta istutimme kokeeksi kuitenkin. Kävi ilmi, että siperialainen on sopeutuvaa sorttia. Muutamia kypsiä mustia helmiä saimme pelloltakin poimia, mutta toki sato on toista luokkaa aitan eteläseinää vasten.
Vuosi sitten supi söi jok’ikisen keltaisen karviaisen jättäen kiitokseksi – ja todistusaineistoksi – vain jokusen haisevan läjän. Se ei koskenutkaan punaiseen eikä vuoristokarviaiseen, mutta keltaisesta syödä hotkaisi joka ainoa marjan. Mahtoi sillä (tai niillä) urakan lopuksi olla kuono täynnä piikkejä. Kuten linnut myös koirat saivat meillä ensin syödä yhden kesän marjasadon suihinsa ennen kuin havahduimme vastatoimiin. Supikoira ei onneksi lennä, joten ratkaisu oli yksinkertaisesti aidata pensasrivistö verkolla. Ja kappas, marjaa saatiin talteen pari kiloa per pensas. Itse olen supin kanssa eri mieltä ja pidän, toki molemmista, mutta vielä enemmän punaisista karviaisista. Niitä ei uhkaa muu kuin rikkaruoho, se tuholaisista kavalin. Ei lennä, ei syö marjoja, mutta taivas, miten työläs kitkeä piikkipensaan alta.
Kunhan raaskin lahdata maalta viimeisetkin vihannekset, edessä on enää kyntö. Sitten vain villasukat jalkaan, tuli kynttilään ja takkaan, tytön kanssa selälleen matolle takan eteen, jalat ylös. Tytölle mukillinen herukkamehua, äidille ja isille lasilliset herukkaviiniä. Jos nälkä yllättää, kaivetaan pakastimien ja kaappien kätköistä esiin kesän säilötyt herkut. Hyvää ansaittua vuosilomaa kaikille puutarhoissaan ahertaneille, ja kippis!
Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 4/2015
