Kasvutarinoita IV

Kasvutarinoita, osa IV

Jos kesä onkin joskus yhtä juoksemista kylvöjen, kastelun ja kitkemisen kanssa, niin eipä tahti juuri hidastu syksylläkään. Meno vain muuttuu kilpajuoksuksi lämpötilojen ja syksyn etenemisen kanssa. Tuleeko jo ensi yönä pakkanen? Joko pitää ottaa saniaisten tyvellä kesälomailevat rahapuut ja tulilatvat sisälle? Joko korjata puutarhaletku pistooleineen parempaan suojaan? Entä vieläkö kurpitsat ja omenat pärjäävät ulkosalla? Kasvimaallakin on vielä korjaamatta kaikenlaista; eivät kai ne nyt pikkupakkasta hätkähdä? Tomaatit eivät kai enää kasvihuoneessa kummene. Onko siis jo aika kerätä loput yritteliäät yksilöt omenien kanssa samaan koriin kypsymään?

Jättikurpitsan kasvatukseen (lue: kasteluun) en ole vielä ryhtynyt, mutta naapuri sitäkin innokkaammin. Häneltä sain taas syksyllä kaksi a’ 20kg kaunokaista. Ensimmäisestä tuli irvistävä lyhty, toisesta purkkikaupalla sosetta. Meillä se maistuu lapsille parhaiten leipätaikinassa ja perunamuusin jatkeena.

Kurkistus kellariin kertoo, että myyrät elävät huippuvuosiaan. Etenkin porkkanoita on käyty jyrsimässä, siinä missä liskut suklaapaloineen on ovelasti kierretty kaukaa. Maustekurkut ja etikkapunajuuret sen sijaan näyttävät herkullisilta. Ensin mainittu maistuu perheen aikuisille niin lihapadan kyljessä kuin voileivän päälläkin. Joka vuosi ne loppuvat kesken talven, niin hyviä ne ovat. Jälkimmäistä perinnesäilykettä laitoin nyt ensimmäistä kertaa. Koin etikkapunajuuret vähän työläiksi valmistaa, ja vaikka maukkaita ovatkin, ei tölkki oikein tahdo vailtua. Etikkapunajuuret eivät ole niin monikäyttöisiä keittiössä kuin maustekurkut. Paremmin punajuuret kuluvat meillä muissa muodoissa: punajuuri-sinihomejuustolaatikko piparimurulla, punajuurisämpylät sekä uunijuurekset ovat tulleet ruokavalioomme jäädäkseen.

Syksyinen loppukiri otsikolla Kaikkea kesäkurpitsasta päättyi suureen kattilalliseen pikkelsiä. Tuosta kurkkusalaattia muistuttavasta hillokkeesta on tullut tuttavapiirissämme käsite, kun mainio resepti on kulkenut pitkin kylää.

Olen vuosia haaveillut omasta omenatuoremehusta, ja menneenä syksynä päätin toteuttaa aikeeni. Sattuipa vain huono omenavuosi… Varasin ajan paikallisen urheiluseuran mehustamolta ja ilmoitin reteästi kilomäärän ajatellen: ainahan sieltä puusta nyt sen verran löytyy. No, puolet määrästä löytyi. Onneksi naapurin puu ylisuoriutui hedelmäntuotossa, ja kuulemma tein vain palveluksen hakemalla maitokärryllisen tavaraa pois. Mehustus oli juuri niin kiehtova ja mukava kokemus kuin olin kuvitellutkin. Innoissani tilasin palvelun kaikilla lisäherkuilla: pastöroinnilla ja hanapakkauksilla. Huoneenlämmössä pitkään säilyvä valmisruoka on meillä luksusta. Ja kuinka maistuvaa mehusta tulikaan… Saivat meistä varmasti vakiasiakkaan – niin seura kuin naapurikin mehukkaine omenoineen. Vielä menee muutama vuosi ennen kuin viime keväänä istuttamani kolme uutta omenapuuta alkavat kunnolla tuottaa. Sitten koittavat meilläkin toivon mukaan ihkaoman omenamehun ajat.

Oma suppismetsämme soi taas uskollisesti antejaan. Kuivattuna ja hienonnettuna suppilovahverot ovat mainio lisä miltei ruuassa kuin ruuassa. Aikuiset nauttivat metsäisestä vivahteesta, lapset taas eivät huomaakaan koko jekkua. Yrttimaallekin ehdin saksineni tällä kertaa jo alkukesällä ennen suurta kukintaa. Nyt maustekaapissa komeilee taas pitkä rivi omia kuivatuksia. Hyvään kasvikuivuriin kannatti satsata. Sienien ja yrttien lisäksi olen kuivannut sillä marjoja ja kesäkurpitsasiivuja. Pakastin, tuo omavaraistalouden välttämätön paha sähkösyöppö hurisija, täyttyköön riistalihasta ja marjoista. Juurekset, perunat ja säilykkeet viihtyvät meillä kellarissa ilmaiseksi ja hiljaisesti (viheliäistä jyrsijää lukuunottamatta). Ja aina koetan pähkäillä, mitä vielä voisi kuivata.

Onpa pakastimen kätköissä tänä vuonna muutakin kuin riistaa, nimittäin ehtaa lihasikaa. Viime kesäkuussa meille muutti kaksi terhakkaa possua elämäämme sulostuttamaan. Uteliaat, seuralliset, kaikkiruokaiset ystävämme hurmasivat meidät heti. Aikaisempina vuosina olen läjännyt kompostiin kilokaupalla ylimääräisiä, huonolaatuisia perunoita ja kesäkurpitsoita, mutta toisin oli tällä kertaa: Röhnö ja Pöhnö söivät kaiken. Niille kelpasivat sianrehun ohella murskaantuneet tyrninoksat, kuivahtaneet saunavihdat ja juhannuskoivut, kaalinlehdet toukkineen päivineen sekä kuorimavahansekaiset hunajanjämät. Isäntä vitsailikin, että me valmistamme hunajamarinoitua possua. Kaikki se, mikä ennen tuupattiin kompostiin on nyt tuupattuna pakastimeen, jalostettuna laadukkaaksi possunlihaksi. Tuttavammekin kiinnostuivat lähilihasta, ja niinpä päivän-kahden ajan meillä pyöritettiin pop-up-lihapuotia. Rahasta emme huoli, joten saimme vaihdossa mm. talkootyötä kotiteurastuksessa ja lihanleikkuussa, puolukkaa ja karpaloita, kuhaa, puolihieronnan sekä lapsille syntymäpäiväkakut. Kaikkeen se possu taipuukin. Suloisista ahmateista huolimatta emme jääneet ilman kompostiakaan, päinvastoin. Navetan takana höyryää nyt kuution verran sitä itseänsä, oljella ja kutterilla höystettynä. On mitä levittää keväällä kasvimaahan. Ravinteita tuossa kompostissa on moninkertaisesti verrattuna siihen kasvijätemuhjuun, jolla tavallisesti maata parannamme.

Pakastinten (myönnän, niitä on enemmän kuin yksi) hurina alkaa kevään tullen ahdistaa, joten suoritamme ahkeraa tyhjennystä. Marja-aikana ei ehdi muuta kuin lykätä kaikki pakastimeen talteen. Talvella on sitten paremmin aikaa touhuilla hilloja, mehuja ja kotiviiniäkin. Kanelilla ja inkiväärillä maustettu omenahillo keräsi kiitosta, samoin punaherukka- ja karviaishillot. Mehu keitetään meillä aina samalla kaavalla: punaherukkaa vaihtuvilla höysteillä. Mausteeksi ja pehmennykseksi mehuun sopivat vadelma, kirsikka, omena, luumu, raparperi ja karviainen, mitä vain pakastimesta ensiksi käsiin sattuu. Mustaherukasta tuli mahtavan värinen ja makuinen viini. Nyt saavissa muhii viherherukkaversio, jota maustoimme kevyesti hunajalla. Odotukset ovat korkealla senkin suhteen.

Kun talvi vihdoin tuli ja pakkanen hiipi kuistille saakka, piti ruokavarasto siirtää sisälle suojaan jäätymiseltä. Nyt pirtin lattialla komeilee laatikkotaapeli, joka kätkee sisäänsä kuivattuja sipuleita, hunajapurnukoita, omenamehupusseja ja kotiviinipulloja. Että sellainen sisustuselementti.

Piirileikki ruuan talvivarastojen ympärillä päättyy suloisesti jouluksi. Silloin nostetaan kiitollisena juhlapöytään maan ja metsän antimet. Vuoden vaihtuessa ja valon lisääntyessä huomaa vauhdin hiljenemisen vaikutukset kehossaan ja mielessään. Nimittäin veltostumisena. Eipä tulekaan enää huomaamatta monipuolista hyötyliikuntaa haraamisineen ja haravoimisineen, nosteluineen, kumarteluineen ja kurkotteluineen, niin kuin satokaudella. Tässähän joutuu, Luoja paratkoon, kohta lenkille!

Onneksi puuhakkaan syksyn jälkeen meille tänne Hämeeseenkin koitti luminen ja kylmä, oikea talvi. Niinpä lumenluonti ja polttopuiden kantaminen pitävät nyt yllä liikunnan riemua ja tervettä punaa poskilla. Pakkasessa hikoilun jälkeen on hyvä käväistä pesulla pasuunakukkien kanssa. Ne ottivat kukista eniten itseensä syksyisestä sisätiloihin muutosta, eivätkä meinaa millään jaksaa taistella kirvojen hyökkäyksiä vastaan. Saisinpa ne varjeltua henkitoreissaan kesään asti, jotta pääsisin taas nauttimaan niiden upeasta kukinnasta.

Kesää odotellessa on hauska seurata rönsyliljaa, jonka me lasten kanssa istutimme lasipurkkiin. Purkin pohjalla on kasvimaan multaa ja vettä, ja purkin kansi on nyt ollut kiinni ruuvattuna pian vuodenpäivät. Taimi on kasvanut kovasti ja voi kaikesta päätellen hyvin. Alkuun sen seurana voimisteli jokunen hontelo vesiheinä, mutta nyt ne ovat kadonneet jäljettömiin, ja rönsylilja sen kun porskuttaa. Pienoismaailmassaan sitä eivät maailman tuulet hetkauta. Tilanpuute korkeintaan.

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 4/21