Kasvutarinoita II

Kasvutarinoita, osa II

Kerrostalokortteerissa ja rivitalokämpässä asustaessamme tiesimme vielä palaavamme takaisin luontoon. Yksi tärkeimpiä syitä maalle muuttoomme oli pyrkimys ns. matalan profiilin omavaraisuuteen. Alusta asti itse tekeminen vie nykymaailman mittapuulla paljon aikaa, joten tiesimme, että meidän olisi tehtävä järkeviä valintoja. Leivän ja maidon ostamme edelleen kaupasta, mutta kasvisten ja lihan hankita onnistuu jo omin käsin ilman kohtuuttomia ponnistuksia. Toisaalta Suomen lyhyt kesä hurahtaa helposti ohitse ilman ensimmäistäkään kalareissua, mikä on ennen niin ahnaalle kalamiehelleni kova paikka. Haaveilemme kotieläimistäkin, mutta rehellisyyden nimissä: Missä välissä ehtisimme ja jaksaisimme niitä hoitaa? Niinpä kala ja kananmunat ovat meidän taloudessamme ostotavaraa. Ainakin toistaiseksi.

Toisaalta viljelytoimemme ovat menestyneet ja satoa saadaan mukavasti myyntiin. Vihanneksia luomuruokakauppaan rahdatessa tulee usein ostettua kotiin viemisiksi eksoottisia herkkuja, kuten banaaneja ja teetä. Viime kesänä hurahdin maapähkinävoihin, ja ahmin iltaisin vielä kolmannenkin voileivän vain jotta saisin kuorruttaa sen tuolla ihanalla tahnalla. Tänä kesänä löysin inkiväärilevitteen, joka sopii mainiosti kotoisen hapankorpun päälle. Vaihtotalous kulkee kivasti käsi kädessä matalan asteen omavaraisuuden kanssa. Tuo tullessas, vie mennessäs -reissuni luomuruokakauppoihin ovat nekin eräänlaista vaihtotaloutta.

Kysymykseen miksi luomu voisin vastata miksi ei. Luomuviljely on todellista maanviljelyä siinä missä tavanomainen on kasvinviljelyä. Me viljelemme maata, maa kasveja. Tavanomaisessa viljelyssä lihotetaan kasvia, ja maa on pahimmillaan pelkkä juurtumisalusta. Me saamme elinvoimaisesta pellostamme upeaa, maukasta satoa, enkä millään keksi, missä vaiheessa tuotantoa minun pitäisi tuljata peltoa ympäristömyrkyillä. (Kaunistellusti niitä kutsutaan kasvinsuojeluaineiksi, luonnonvastaista viljelyä puolestaan tavanomaiseksi.) On totta, että meidän vihanneksissamme ei saa torjunta-ainejäämiä kaupan päälle. Mutta jokainenhan voi halutessaan suihkauttaa raidia mausteeksi omalle lautaselliselleen.

Luonnonmukainen viljely oli meille alusta asti ainoa vaihtoehto. Isä siirsi tilan pellot luomuun vuonna 1995, minkä jälkeen hän on omien sanojensa mukaan saanut nähdä pellon rakenteen muuttuvan lecasoraharkoista kekkilän kukkamullaksi. Jo pieni lapiotesti osoittaa maan kuhisevan lieroja, ja nurmea ajaessa kymmenet jolleivät sadat leppäkertut pelastautuvat ajoleikkurin kuomulle jäniksiksi. Kohtalainen määrä kirvoja herukkakasvustossa onkin vain tervetullut – pitäähän leppäkerttukarjalla olla rehua. Luonto pitää tasapainoa yllä niin kauan kuin ihminen ei sitä turhanpäiten sorki. Luonto on itse tasapaino. Eivätkös huonekasvitkin monesti kuole liiallisen hoidon vuoksi?

No, joskus käy toisinkin päin. Huonekasveista puheen ollen, eipä ole suutarinlapsella kenkiä. Omat huonekasvini eivät selviä muutamaa kuukautta kauempaa, sillä en koskaan muista kastella niitä. Jokin aika sitten ostin makuukamarin piristykseksi palmuvehkan. Sen jos minkä luulisi kuivuudesta pitävänä menestyvän meilläkin. Vehka on yhä vielä kuin kukkakaupan jäljiltä, joten taitaa olla parempi, etten koskekaan siihen. Edellinen yksilö suivaantui ruukunvaihdosta: tykkäävät kaiken lisäksi kuulemma kasvaa ahtaasti. Hoito siis helpottuu entisestään ja sehän kyllä sopii.

Verantaamme koristivat viime kesänä äitienpäivä- ja tyttäremme-eka-nimipäivä-orvokkiamppelit. Tai olisivat koristaneet, jos olisin joskus muistanut kastella niitä ja nyppiä kuihtuneita kukkia pois. Kesäbegoniat parvekelaatikoissa kärsivät samasta kohtalosta. Tänä kesänä olen terästäytynyt koristekasvien hoidossa, ja kasteluun on apuja tullut riittämiin myös Taivaan Isältä. Verantaa ei entisekseen tunnista nyt, kun siellä kukkivat kuin kukkivatkin amppelimansikka, muurikello, orvokki ja samettiruusu. Lääkärinkukan sievää kukintaa ja kehuttua tuoksua odotan avautuvaksi näinä päivinä. Kaksi viimeksi mainittua suloisuutta ovat vieläpä itse siemenistä kasvatettuja, joten kenties ruuantuottajalle aukeaa tästä uusi kukkea ura koristekasviharrastuksen parissa.

Talomme ympäristö on rakennuksen jäljiltä vielä tyystin laittamatta, eikä sitä ihan heti arvaisi puutarhurin pihaksi. Olemme istuttaneet sinne vasta yhden, mutta sitäkin tärkeämmän puun: tyttäremme nimikkopihlajan. Vanhasta pihapiiristä löytyvät lisäksi äitini koivu, minun pihlajani, siskoni ja mummuni yhteinen vaahtera sekä tätini omenapuu – nimikkopuita nyt jo neljässä sukupolvessa. Kevätaurinko innosti myös tilaamaan Hyötykasviyhdistykseltä joitakin kukkien siemeniä, joilla minun olisi tarkoitus käydä taistoon pihassamme rehottavia pujoja ja nokkosia vastaan. Ne kun näyttäisivät kukoistavan ihan ilman eri toimenpiteitä – ja valitettavasti myös niistä huolimatta. Hennonsininen hunajakukka ainakin näyttäisi kotiutuneen, mistä mehiläistarhaukseen hurahtanut puolisoni on vallan hyvillään. Toivottavasti tarjoomus kelpaa myös tilamme uusimmille tulokkaille, parille pesälliselle mehiläisiä.

Onneksi myös muutamat viljelykasvit osoittavat rikkaruohomaista sinnikkyyttä. Yrttimaani on perustettu vuosia sitten, kun sain vinkin vanhasta opetuspuutarhan yrttimaasta, joka tultaisiin kyntämään ylös. Kahlasin pahoin heinittyneeseen näytemaahan opiskelukaverini kanssa ja kaivoimme maasta talteen rakuunaa, minttua, timjamia ja ruohosipulia. Toin saaliin mukanani lapsuudenkotiini ja isä auttoi kohopenkin rakentamisessa. Asuin kuitenkin itse muualla ja maa jäi vuosiksi hoitoa vaille. Hoitoa vailla se on totuuden nimissä vieläkin, mutta sadontuottoon se ei tunnu juurikaan vaikuttavan. Alkuperäinen tyylikäs ruudukkomuoto vain on hieman villiintynyt. Yrttimaa on oikeastaan jo ideana huono, koska monet maustekasvit ovat kuuluisia holtittomasta leviämisestään ja paras paikka niille olisikin yksittäisinä saarekkeina keskellä säännöllisesti leikattavaa nurmikkoa. Minttujen leviämisinnokkuudesta varoitellaan paljon, mutta minun yrttitarhassani piparminttu juuriversoineen on hävinnyt taistelussa meiramin aggressiivista siementämistä vastaan. Ruohosipuli ja auringonhattukin ovat henkitoreissaan. Onneksi meirami on lempimausteitani ja ainakin meillä päivittäisessä käytössä, toisin kuin esim. minttu. Sain myös pitkään himoitsemani maa-artisokan mukuloita naapurilta ja istutin niitä samaan syssyyn villin ryytimaani jatkeeksi. Viljelyksen ulkonäkö on mitä on, mutta pääasia että satoa tulee.

Omassa puutarhassa puuhastelu on suuri intohimoni, mutta kaiken ajan ja voimat siihen kyllä saa uppoamaan. Kesäisin ei juuri reissata, ja ystävien kanssa hengailu jää kovin vähälle – usein yöunetkin. Modernin ihmisen on toisinaan vaikea ymmärtää, miksen voi lähteä viikoksi Välimerelle toukotöiden aikaan tai viikonlopuksi festareille vadelmien kypsyessä. Valitessaan ammatikseen maanviljelyn tulee samalla valinneeksi perheelleen kokonaisen elämäntavan. Minulle sen ainoan oikean, rankan ja rakkaan. Ja vaikka kuinka uurastaisi, ei koskaan saa kitkettyä kaikkia rikkaruohoja eikä tuettua kaikkia lamoavia marjanpensaanoksia ennen kuin ne katkeavat. Yliopistossa opetettiin, että tärkein akateeminen taito on keskeneräisyyden sietäminen. Sitä opetellessa.

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 3/2015

Kasvutarinoita

Kasvutarinoita

Taisi kahdelle kolmekymppiselle paukahtaa ikäkriisi päälle vai mistä kummasta saimmekaan kimmokkeen ja tarvittavan rohkeuden. Ehkä vain kyllästyimme ihan kivaan elämäämme lähes mieleisessä vuokrakämpässä, jossa on vähän niin kuin oma piha ja keittiössä savuttava kamiina. Nyt me lähtisimme. Minä paluumuuttajaksi lapsuuteni maisemiin neljäntoista vuoden kotimaankiertueen jälkeen ja hän kotivävyksi. Puutarhurin paperit polttelivat taskussa ja kynnet syyhysivät viljelemään omaa plänttiä. Metsäläisenä ei häntäkään tarvinnut liiemmin houkutella, kun perillä odottaisivat suvun metsät samoajaa ja läheinen järvi kalamiestä.

Koko talven pohdimme ja pähkäilimme, laskimme ja suunnittelimme. Tarvitsimme katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Mutta sekä talonrakennukseen että viljelyyn emme tietenkään ryhtyisi yhdellä rysäyksellä, ettemme uupuisi työmäärän alle. Tulevan maahiselämäntapamme jatkajakin olisi lämpimästi tervetullut perheeseen sitten, kun kaikki olisi mukavasti valmista.

Käytännössä johdatus kulki hieman omia polkujaan. Niinpä jo seuraavana kesänä löysimme itsemme uudesta kotikylästämme paiskimasta töitä ilman palkkaa, minä pellolla, hän rakennuksella. Sieltä vilkuttelimme toisillemme kannustukseksi ja välillä pirautimme kännykällä apukädet paikalle. Yöksi kömmimme appiukon vanhaan asuntovaunuun kertaamaan päivän tapahtumia ja suunnittelemaan seuraavaa.

Niin kuin johdatuksella tapana on, se osoittautui paremmaksi kuin yksikään oma järkeilymme. Tarvitsimmehan sekä kodin että ruokaa, eihän kumpikaan olisi voinut odottaa. Me myös koimme yhtäaikaisten projektien pikemminkin ruokkivan kuin syövän toisiaan. Pellolla kuokkimiseen tuli puhtia, kun sai samalla katsella oman kodin kohoamista harjunrinteeseen. Eikä mikään voisi virkistää rakennuspölyistä harmaata asuntovelallista paremmin kuin ensimmäiset omassa pensaassa kypsyneet herukat…

Rakennusjätteitä ei meidän tantereeltamme paljonkaan liiennyt kierrätykseen kuljetettavaksi. Ylimääräiset lecaharkot levittelimme lämpimälle talonseinustalle jalustaksi ja niiden päälle styroxlevyillä vuoratut kuormalavat, jotka peitimme mustalla kääremuovilla. Näiden lavojen päällä, harsojen ja kirkkaan muovin katveessa, kasvatimme ensimmäiset vihannesten taimet. Samaiset muovit palvelivat myöhemmin kesällä kurpitsa- ja kaalipenkkien katteena. Ne kun halkaisi pitkittäissuunnassa kahtia, sai juuri passelin kokoista liuskaa kohopenkin peitoksi. Mitä siitä, että kääntöpuolella luki valkoisella pohjalla Timberhirsi. Kun sitten vielä saimme lahjaksi vanhat kasvihuoneen kaaret, pääsi iso kasa rakennukselta ylijäänyttä roinaa elämään uutta elämää kasvihuoneen rakenteissa. Siellä taimikasvatuskin sujui jo kuin vanhoilta tekijöiltä. Kesän lämmetessä avomaa kutsui ja kasvihuone tyhjeni kaaleista ja kurkuista antaen tilaa kuistin ikkunalaudalla huojuville tomaatin ja paprikan taimille. Ja pian vesihöyryisten muovien takana jo punersivat elämämme ensimmäiset itsekasvatetut tomaatit ja paprikat.

Joka päivä ei aurinko paistanut meidänkään mäellä. Muistan eräänkin hämärtyvän loppukesäillan. Hän oli lähtenyt työkomennukselle toiselle puolen Suomea, ja minä keräsin äitini, tilan vanhan emännän, kanssa kesäkurpitsoita kohmeisin käsin. Viimeisin voimin kannoin suurta vihannessatoa, keskeneräistä taloa ja kasvavaa vauvavatsaa… Tunsin uupuvani. Siellä, keskellä vehreää tuoksuvaa vihannesmaata, oli hyvä tirauttaa pari voimistavaa kyyneltä.

Syksyn viimeisinä töinä nyhdimme isäni, tilan vanhan isännän, kanssa raksamuoveja huolellisesti irti maasta, jotta voisimme käyttää niitä taas ensi kesänä. Aina tähän saakka olin vitsaillut isälle, että anna minä kumarrun, minulla on pienempi maha. Mutta tällä kertaa se olikin isä, joka sai kumartua kerimään muovit rullalle. Ja mitä johdatukseen tulee, se ei pettänyt tälläkään kertaa. Hän palasi työmatkalta rakennuksen pariin, pääsimme jouluksi kotiin ja suloinen tyttäremme syntyi keskelle kipakinta talvea. Hyvä ajoitus peltotöiden kannalta.

Vaatimattomat viljelykokemuksemme ovat olleet sekä rohkaisevia että opettavaisia. Mikä tärkeintä, satoa on saatu ja tuoretta lähiluomua ahmittu kaksin käsin. Kesälomaa (mikä se on?) viettäville, touhujamme ihmettelemään poikenneille ystäville ja sukulaisille on ollut helppo loihtia tarjottavaa: uusia perunoita, sipulia ja salaattia, kesäkurpitsan rinnalle grilliin ehkä pari makkaraa tai hirvenlihaa pakastimesta. Jälkiruuaksi jäätelöä ja tuoreita marjoja, ah! Tyttäremmekin kasvoi kiinteiden ruokien maisteluikään sopivasti kesäksi popsimaan oman maan antimia, oikea luomutyttö.

Kolme kesää meillä on nyt takanamme, eikä hetkeäkään ole kaduttanut. Menneen kesän mullat ovat nyt huuhtoutuneet kynsien alta, haavat umpeutuneet ja lihasjumit hellittäneet, joten uusi satokausi alkaa jälleen hiljalleen innostaa. Puutarhakalenterissa on näin kevättalvella meneillään vahingoista viisastelu: tomaatit ja paprikat on kylvettävä aikaisemmin, kesäkurpitsantaimien määrää on vähennettävä, kaaleja ja salaatteja lisää, samoin papua ja mangoldia, tillit ja salaatit on kylvettävä useammassa erässä, ja vadelmantaimet tarvitsevat jo aitausta…

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 2/2015