Kasvutarinoita, osa II
Kerrostalokortteerissa ja rivitalokämpässä asustaessamme tiesimme vielä palaavamme takaisin luontoon. Yksi tärkeimpiä syitä maalle muuttoomme oli pyrkimys ns. matalan profiilin omavaraisuuteen. Alusta asti itse tekeminen vie nykymaailman mittapuulla paljon aikaa, joten tiesimme, että meidän olisi tehtävä järkeviä valintoja. Leivän ja maidon ostamme edelleen kaupasta, mutta kasvisten ja lihan hankita onnistuu jo omin käsin ilman kohtuuttomia ponnistuksia. Toisaalta Suomen lyhyt kesä hurahtaa helposti ohitse ilman ensimmäistäkään kalareissua, mikä on ennen niin ahnaalle kalamiehelleni kova paikka. Haaveilemme kotieläimistäkin, mutta rehellisyyden nimissä: Missä välissä ehtisimme ja jaksaisimme niitä hoitaa? Niinpä kala ja kananmunat ovat meidän taloudessamme ostotavaraa. Ainakin toistaiseksi.
Toisaalta viljelytoimemme ovat menestyneet ja satoa saadaan mukavasti myyntiin. Vihanneksia luomuruokakauppaan rahdatessa tulee usein ostettua kotiin viemisiksi eksoottisia herkkuja, kuten banaaneja ja teetä. Viime kesänä hurahdin maapähkinävoihin, ja ahmin iltaisin vielä kolmannenkin voileivän vain jotta saisin kuorruttaa sen tuolla ihanalla tahnalla. Tänä kesänä löysin inkiväärilevitteen, joka sopii mainiosti kotoisen hapankorpun päälle. Vaihtotalous kulkee kivasti käsi kädessä matalan asteen omavaraisuuden kanssa. Tuo tullessas, vie mennessäs -reissuni luomuruokakauppoihin ovat nekin eräänlaista vaihtotaloutta.
Kysymykseen miksi luomu voisin vastata miksi ei. Luomuviljely on todellista maanviljelyä siinä missä tavanomainen on kasvinviljelyä. Me viljelemme maata, maa kasveja. Tavanomaisessa viljelyssä lihotetaan kasvia, ja maa on pahimmillaan pelkkä juurtumisalusta. Me saamme elinvoimaisesta pellostamme upeaa, maukasta satoa, enkä millään keksi, missä vaiheessa tuotantoa minun pitäisi tuljata peltoa ympäristömyrkyillä. (Kaunistellusti niitä kutsutaan kasvinsuojeluaineiksi, luonnonvastaista viljelyä puolestaan tavanomaiseksi.) On totta, että meidän vihanneksissamme ei saa torjunta-ainejäämiä kaupan päälle. Mutta jokainenhan voi halutessaan suihkauttaa raidia mausteeksi omalle lautaselliselleen.
Luonnonmukainen viljely oli meille alusta asti ainoa vaihtoehto. Isä siirsi tilan pellot luomuun vuonna 1995, minkä jälkeen hän on omien sanojensa mukaan saanut nähdä pellon rakenteen muuttuvan lecasoraharkoista kekkilän kukkamullaksi. Jo pieni lapiotesti osoittaa maan kuhisevan lieroja, ja nurmea ajaessa kymmenet jolleivät sadat leppäkertut pelastautuvat ajoleikkurin kuomulle jäniksiksi. Kohtalainen määrä kirvoja herukkakasvustossa onkin vain tervetullut – pitäähän leppäkerttukarjalla olla rehua. Luonto pitää tasapainoa yllä niin kauan kuin ihminen ei sitä turhanpäiten sorki. Luonto on itse tasapaino. Eivätkös huonekasvitkin monesti kuole liiallisen hoidon vuoksi?
No, joskus käy toisinkin päin. Huonekasveista puheen ollen, eipä ole suutarinlapsella kenkiä. Omat huonekasvini eivät selviä muutamaa kuukautta kauempaa, sillä en koskaan muista kastella niitä. Jokin aika sitten ostin makuukamarin piristykseksi palmuvehkan. Sen jos minkä luulisi kuivuudesta pitävänä menestyvän meilläkin. Vehka on yhä vielä kuin kukkakaupan jäljiltä, joten taitaa olla parempi, etten koskekaan siihen. Edellinen yksilö suivaantui ruukunvaihdosta: tykkäävät kaiken lisäksi kuulemma kasvaa ahtaasti. Hoito siis helpottuu entisestään ja sehän kyllä sopii.
Verantaamme koristivat viime kesänä äitienpäivä- ja tyttäremme-eka-nimipäivä-orvokkiamppelit. Tai olisivat koristaneet, jos olisin joskus muistanut kastella niitä ja nyppiä kuihtuneita kukkia pois. Kesäbegoniat parvekelaatikoissa kärsivät samasta kohtalosta. Tänä kesänä olen terästäytynyt koristekasvien hoidossa, ja kasteluun on apuja tullut riittämiin myös Taivaan Isältä. Verantaa ei entisekseen tunnista nyt, kun siellä kukkivat kuin kukkivatkin amppelimansikka, muurikello, orvokki ja samettiruusu. Lääkärinkukan sievää kukintaa ja kehuttua tuoksua odotan avautuvaksi näinä päivinä. Kaksi viimeksi mainittua suloisuutta ovat vieläpä itse siemenistä kasvatettuja, joten kenties ruuantuottajalle aukeaa tästä uusi kukkea ura koristekasviharrastuksen parissa.
Talomme ympäristö on rakennuksen jäljiltä vielä tyystin laittamatta, eikä sitä ihan heti arvaisi puutarhurin pihaksi. Olemme istuttaneet sinne vasta yhden, mutta sitäkin tärkeämmän puun: tyttäremme nimikkopihlajan. Vanhasta pihapiiristä löytyvät lisäksi äitini koivu, minun pihlajani, siskoni ja mummuni yhteinen vaahtera sekä tätini omenapuu – nimikkopuita nyt jo neljässä sukupolvessa. Kevätaurinko innosti myös tilaamaan Hyötykasviyhdistykseltä joitakin kukkien siemeniä, joilla minun olisi tarkoitus käydä taistoon pihassamme rehottavia pujoja ja nokkosia vastaan. Ne kun näyttäisivät kukoistavan ihan ilman eri toimenpiteitä – ja valitettavasti myös niistä huolimatta. Hennonsininen hunajakukka ainakin näyttäisi kotiutuneen, mistä mehiläistarhaukseen hurahtanut puolisoni on vallan hyvillään. Toivottavasti tarjoomus kelpaa myös tilamme uusimmille tulokkaille, parille pesälliselle mehiläisiä.
Onneksi myös muutamat viljelykasvit osoittavat rikkaruohomaista sinnikkyyttä. Yrttimaani on perustettu vuosia sitten, kun sain vinkin vanhasta opetuspuutarhan yrttimaasta, joka tultaisiin kyntämään ylös. Kahlasin pahoin heinittyneeseen näytemaahan opiskelukaverini kanssa ja kaivoimme maasta talteen rakuunaa, minttua, timjamia ja ruohosipulia. Toin saaliin mukanani lapsuudenkotiini ja isä auttoi kohopenkin rakentamisessa. Asuin kuitenkin itse muualla ja maa jäi vuosiksi hoitoa vaille. Hoitoa vailla se on totuuden nimissä vieläkin, mutta sadontuottoon se ei tunnu juurikaan vaikuttavan. Alkuperäinen tyylikäs ruudukkomuoto vain on hieman villiintynyt. Yrttimaa on oikeastaan jo ideana huono, koska monet maustekasvit ovat kuuluisia holtittomasta leviämisestään ja paras paikka niille olisikin yksittäisinä saarekkeina keskellä säännöllisesti leikattavaa nurmikkoa. Minttujen leviämisinnokkuudesta varoitellaan paljon, mutta minun yrttitarhassani piparminttu juuriversoineen on hävinnyt taistelussa meiramin aggressiivista siementämistä vastaan. Ruohosipuli ja auringonhattukin ovat henkitoreissaan. Onneksi meirami on lempimausteitani ja ainakin meillä päivittäisessä käytössä, toisin kuin esim. minttu. Sain myös pitkään himoitsemani maa-artisokan mukuloita naapurilta ja istutin niitä samaan syssyyn villin ryytimaani jatkeeksi. Viljelyksen ulkonäkö on mitä on, mutta pääasia että satoa tulee.
Omassa puutarhassa puuhastelu on suuri intohimoni, mutta kaiken ajan ja voimat siihen kyllä saa uppoamaan. Kesäisin ei juuri reissata, ja ystävien kanssa hengailu jää kovin vähälle – usein yöunetkin. Modernin ihmisen on toisinaan vaikea ymmärtää, miksen voi lähteä viikoksi Välimerelle toukotöiden aikaan tai viikonlopuksi festareille vadelmien kypsyessä. Valitessaan ammatikseen maanviljelyn tulee samalla valinneeksi perheelleen kokonaisen elämäntavan. Minulle sen ainoan oikean, rankan ja rakkaan. Ja vaikka kuinka uurastaisi, ei koskaan saa kitkettyä kaikkia rikkaruohoja eikä tuettua kaikkia lamoavia marjanpensaanoksia ennen kuin ne katkeavat. Yliopistossa opetettiin, että tärkein akateeminen taito on keskeneräisyyden sietäminen. Sitä opetellessa.
Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 3/2015