Satokauden kuulumisia Räsälän Luomutilalta

Näin loppuvuodesta hyörinä ja meteli Huittulan vainioilla on jo laantunut. Viljelykset vaipuvat vähitellen talviuneen. Satokautta lopetellaan kaikessa hiljaisuudessa kellareiden, varastojen ja keittiöiden suljettujen ovien takana. Koneita ja työkaluja huolletaan, hartioita ja kynsinauhoja voidellaan, satoa jalostetaan ja sillä herkutellaan. Muistellaan mennyttä kesää ja – toisin kuin ympäröivä yhteiskunta – vietetään lomaa.

Räsälän puutarhatilan kymmenes kesä sujui hikisissä mutta letkeissä tunnelmissa. Uskolliset asiakkaamme Tampereen ravintolamaailmassa ja Kauppahallissa samoin kuin kotoisassa myymiössämme poikkeilijat piristivät työpäiviämme. Sato teki kauppansa: tuntui että kaikki meni mitä tuli.

Kesän kiivaimmassa töhinässä kuivuus ja helle vetivät hiljaiseksi. Lähes kuukauteen ei satanut käytännössä pisaraakaan vettä, samanaikaisesti kun lämpötila keikkui kolmenkymmenen molemmin puolin. Meidän pieni puutarhamaamme on vailla minkäänlaista kastelujärjestelmää. Aina tähän kesään asti on pärjätty hyvin, mutta tuo ennenkokematon paahde sai kamelin selän notkahtamaan. Kun käytössä olivat vain kaksi kättä ja kastelukannut, totesimme tehtävän olevan mahdoton. Niinpä katselimme vain vierestä, kuinka vihannesmaamme kävi omaa selviytymistaisteluaan.

Olosuhteisiin nähden kävi hyvin. Osin sadontuotto hidastui tai sato jäi pienikokoiseksi, mutta kuolemantapauksilta vältyttiin. Pahiten kärsivät kaalit ja keräsalaatit. Ne sinnittelivät jonkinlaisessa kotelovaiheessa, ja kun lämpötila laski ja sateita alettiin taas saada, piristyivät ja antoivat satonsa – mikä on pieni ihme.

Marjapensaamme ovat ennättäneet työntää juurensa syvälle ikiaikaiseen huittulalaiseen peltomaahan. Maahan, joka pystyy imemään itseensä suurimmatkin sateet ja toisaalta pumppaamaan pensaiden janoaman veden syvältä helteen ulottumattomista. Niinpä taas tänäkin talvena itsepoimijoiden vitamiinipitoisissa aamupirtelöissä ja ravintoloiden taidokkaissa annoksissa maistuvat Räsälän luomumarjat. Järven takana Terissaaressa mustaherukastamme syntyy kylmäpuristettua tuoremehua, limonadia ja siideriä.

Monet marjalajit loppuivat meiltä taas tänäkin vuonna kesken. Onneksi Sakasen tilalla Tarttilassa on parhaillaan kasvamassa pitkät rivit pensaita vastaamaan innostuneeseen kysyntään. Leenan ja Osmon upouusi marjatarha palveli ensimmäistä kesää myös mehiläistemme laitumena – mitä oivallisinta yhteistyötä, jossa kaikki voittavat. Samoin omassa nurmilohkossamme oli nyt ensimmäistä kertaa huomioitu siipikarjan toiveet: vaatimattomien nurmikasvien seassa loistivat nyt hunajakukka ja auringonkukka. Ensin mainittu on nimensä mukaisesti mehiläisten suosiossa, mikä kyllä näkyi kesän hunajasadossa.

Välivuoden jälkeen pääsimme viettämään omaa sadonkorjuujuhlaamme elokuun ensimmäisenä sunnuntaina. Vieraille oli tarjolla kahveeta ja sadonkorjuupiirasta, elävää musiikkia isäntäparin toimesta sekä tilan tuotteita itsepoimien ja poimittuna. Väkeä poikkesi leppoisan kolmituntisen aikana kahdeksisenkymmentä. Sääennuste näytti puutarhajuhlaa silmällä pitäen uhkaavalta, mutta kuinka ollakaan: juhlamme ajan oli taivaassa reikä jopa auringonkin pilkistää! Tiettävästi ainakin pohjoisessa, idässä, etelässä ja lännessä satoi samaan aikaan kaatamalla, niinkuin meilläkin heti juhlan jälkeen. Ensi kesänä juhlitaan taas, jos Luoja suo.

Ilolla häärimme tauon jälkeen myös Voipaalan Wanhan Ajan Markkinoilla myyntipöytämme takana vanhojen ja uusien asiakkaiden kanssa kuulumisia vaihtaen. Samoin olemme saaneet muutamaan otteeseen piipahtaa sillan tuolla puolla Tarttis-Torilla myymässä tuotteitamme. On suorastaan juhlallista saada luovuttaa kasvattamansa alkutuote sen loppukäyttäjälle, siis syöjälle, tuoreena suoraan pellosta. Se on nykymaailmassa melkoista ylellisyyttä.

Kesän mentyä maan päällä riemuinnut elinvoima imeytyy pisara pisaralta tuleentuvien oksien ja nahistuvien naattien kautta maan poveen. Siellä se ruokkii runsaslajista maanalaista eliöstöä, elää, hengittää – ja odottaa. Kevätauringon lämmön vaikutuksesta se puskee ylös maan päälle ja saa jälleen kaiken kukoistamaan.

Taito ja työkalut ruuan tuottamiseen vaihtuvissa olosuhteissa eivät ole ihmisen hallussa – ne piilevät maassa mullan alla. Elämän edellytykset kätkeytyvät monimuotoiseen, vastustuskykyiseen ja elinvoimaiseen maaperään. Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina. Pidetään siis huoli maasta, joka pitää huolen meistä.

Julkaistu ensi kerran Sääksmäki-lehdessä 2021

Ihminen on hyvä renki mutta huono isäntä

Näin loppuvuodesta hyörinä ja meteli Huittulan vainioilla on jo tauonnut. Viljelykset nukkuvat talviuntaan. Satokautta lopetellaan kaikessa hiljaisuudessa kellareiden, varastojen ja keittiöiden suljettujen ovien takana. Koneita ja työkaluja huolletaan, hartioita ja kynsinauhoja voidellaan, satoa jalostetaan ja sillä herkutellaan. Muistellaan mennyttä kesää ja – toisin kuin muu yhteiskunta – vietetään lomaa.

Tähän aikaan vuodesta on työlistalla myös tuikitärkeä vahingoista viisastelu. Miten meni omasta mielestä, missä onnistuttiin, mitä tehdään ensi vuonna toisin? Kokemukseni mukaan menneestä kasvukaudesta ei kuitenkaan kannata vetää ihan tikkusuoria johtopäätöksiä. Seuraava vuosi on todennäköisesti aivan toisenlainen. Omaan yhdeksänvuotiseen taipaleeseeni Räsälässä ei ole mahtunut kahta samanlaista kesää. Tokkopa koko Räsälän tilan satoja vuosia vanhaan viljelyhistoriaan. Sääolot ja markkinat heittelevät tuon tuostakin häränpyllyä, eivätkä vasta äsken omaksutut hyvät neuvot pädekään. Parasta on painaa tämäkin kesä kiitollisena muistin syövereihin ja ottaa tulevat ajat vastaan avoimin, mukautuvaisin mielin.

Näissä hommissa pysyy loppuun asti rengin asemassa. Itsensä luonnon työtoverina saan totisesti kohdata oman pienuuteni. Ei suinkaan nujertavalla vaan tyynnyttävällä tavalla. Voin opiskella ummet ja lammet maanviljelyä ja kasvibiologiaa, enkä edelleenkään osaa kasvattaa ainuttakaan tainta. On hyvin vähän, mihin viljelijänä voin vaikuttaa. Voin muokata maan, mutta en hallita säitä. Voin kylvää siemenen, mutta en askarrella sirkkalehtiä tai hiusjuuria. Voin istuttaa ja kastella – ja sen jälkeen istua ja katsella, miten monimutkainen ekosysteemi veden ja ravinteiden kiertokulun kautta auringon avustuksella kasvattaa minulle sadon.

Se vähä mihin tässä ihmeellisessä prosessissa voin vaikuttaa, ei kuitenkaan ole vähäpätöistä. Saati yksitoikkoista. Eikä varsinkaan ole yhdentekevää, miten teen mitä teen. Mitä tulee kasvien kasvatukseen, luonto on edelleen paras kokemusasiantuntija. Rengin on siis viisainta ottaa oppia isännästään.

Luonnossa ei ole monokulttuureita, jonkin yksittäisen lajin systemaattista eliminointia, eikä maata vailla kasvipeitettä. Paitsi aavikko. Mikä jo kertookin mitä ajan takaa. Luonnontilassa kasvaa kaiken kokoisia ja näköisiä kasveja ylt’ympäri toistensa lomassa. Korkeita ja matalia, tuuheita ja hentoja, syväjuurisia ja matalajuurisia, syöppöjä, juoppoja ja vaatimattomia. Mitä enemmän kasvilajeja, sitä enemmän eläinlajeja. Lentäviä, loikkivia, surisevia, matelevia, juoksentelevia ja mönkiviä. Maanpäällinen elämä ruokkii maanalaista elämää ja päin vastoin. Maan alla kuhiseekin jo moninkertainen määrä meininkiä, suorassa suhteessa maanpäälliseen.

Mullan alla piilee taito ja työkalut ruuan tuottamiseen vaihtuvissa olosuhteissa. Ainoa keinoni pärjätä polttavaa hellettä, rankkasateita ja myrskytuulia vastaan kätkeytyy elinvoimaiseen, vastustuskykyiseen maaperään. Siksi minun on kannettava huolta ennen kaikkea maanalaisesta elämästä ja sen monimuotoisuudesta. Viljelykierto, luonnonmukainen lannoitus ja kasvinsuojelu sekä monipuolinen lajisto ovat minun keinojani hoivata peltoluontoa. Maanviljelijä viljelee maata, maa viljelee kasvia.

On monia näkemyksiä siitä, miten luontoa ja sen monimuotoisuutta tulisi suojella, mutta yksi lienee kiistaton: kulutuksen vähentäminen. Se, että häiritsen toimillani luontoa mahdollisimman vähän. Luonto ei nimittäin tarvitse minua yhtään mihinkään. Minä taas en voisi vetää henkäystäkään ilman sitä.

Julkaistu ensi kerran Maa- ja kotitalousnaisten kotisivuilla osana Lumo lautaselle Sääksmäellä -hanketta 18.12.2020

Kasvutarinoita, osa IV

Jos kesä onkin joskus yhtä juoksemista kylvöjen, kastelun ja kitkemisen kanssa, niin eipä tahti juuri hidastu syksylläkään. Meno vain muuttuu kilpajuoksuksi lämpötilojen ja syksyn etenemisen kanssa. Tuleeko jo ensi yönä pakkanen? Joko pitää ottaa saniaisten tyvellä kesälomailevat rahapuut ja tulilatvat sisälle? Joko korjata puutarhaletku pistooleineen parempaan suojaan? Entä vieläkö kurpitsat ja omenat pärjäävät ulkosalla? Kasvimaallakin on vielä korjaamatta kaikenlaista; eivät kai ne nyt pikkupakkasta hätkähdä? Tomaatit eivät kai enää kasvihuoneessa kummene. Onko siis jo aika kerätä loput yritteliäät yksilöt omenien kanssa samaan koriin kypsymään?

Jättikurpitsan kasvatukseen (lue: kasteluun) en ole vielä ryhtynyt, mutta naapuri sitäkin innokkaammin. Häneltä sain taas syksyllä kaksi a’ 20kg kaunokaista. Ensimmäisestä tuli irvistävä lyhty, toisesta purkkikaupalla sosetta. Meillä se maistuu lapsille parhaiten leipätaikinassa ja perunamuusin jatkeena.

Kurkistus kellariin kertoo, että myyrät elävät huippuvuosiaan. Etenkin porkkanoita on käyty jyrsimässä, siinä missä liskut suklaapaloineen on ovelasti kierretty kaukaa. Maustekurkut ja etikkapunajuuret sen sijaan näyttävät herkullisilta. Ensin mainittu maistuu perheen aikuisille niin lihapadan kyljessä kuin voileivän päälläkin. Joka vuosi ne loppuvat kesken talven, niin hyviä ne ovat. Jälkimmäistä perinnesäilykettä laitoin nyt ensimmäistä kertaa. Koin etikkapunajuuret vähän työläiksi valmistaa, ja vaikka maukkaita ovatkin, ei tölkki oikein tahdo vailtua. Etikkapunajuuret eivät ole niin monikäyttöisiä keittiössä kuin maustekurkut. Paremmin punajuuret kuluvat meillä muissa muodoissa: punajuuri-sinihomejuustolaatikko piparimurulla, punajuurisämpylät sekä uunijuurekset ovat tulleet ruokavalioomme jäädäkseen.

Syksyinen loppukiri otsikolla Kaikkea kesäkurpitsasta päättyi suureen kattilalliseen pikkelsiä. Tuosta kurkkusalaattia muistuttavasta hillokkeesta on tullut tuttavapiirissämme käsite, kun mainio resepti on kulkenut pitkin kylää.

Olen vuosia haaveillut omasta omenatuoremehusta, ja menneenä syksynä päätin toteuttaa aikeeni. Sattuipa vain huono omenavuosi… Varasin ajan paikallisen urheiluseuran mehustamolta ja ilmoitin reteästi kilomäärän ajatellen: ainahan sieltä puusta nyt sen verran löytyy. No, puolet määrästä löytyi. Onneksi naapurin puu ylisuoriutui hedelmäntuotossa, ja kuulemma tein vain palveluksen hakemalla maitokärryllisen tavaraa pois. Mehustus oli juuri niin kiehtova ja mukava kokemus kuin olin kuvitellutkin. Innoissani tilasin palvelun kaikilla lisäherkuilla: pastöroinnilla ja hanapakkauksilla. Huoneenlämmössä pitkään säilyvä valmisruoka on meillä luksusta. Ja kuinka maistuvaa mehusta tulikaan… Saivat meistä varmasti vakiasiakkaan – niin seura kuin naapurikin mehukkaine omenoineen. Vielä menee muutama vuosi ennen kuin viime keväänä istuttamani kolme uutta omenapuuta alkavat kunnolla tuottaa. Sitten koittavat meilläkin toivon mukaan ihkaoman omenamehun ajat.

Oma suppismetsämme soi taas uskollisesti antejaan. Kuivattuna ja hienonnettuna suppilovahverot ovat mainio lisä miltei ruuassa kuin ruuassa. Aikuiset nauttivat metsäisestä vivahteesta, lapset taas eivät huomaakaan koko jekkua. Yrttimaallekin ehdin saksineni tällä kertaa jo alkukesällä ennen suurta kukintaa. Nyt maustekaapissa komeilee taas pitkä rivi omia kuivatuksia. Hyvään kasvikuivuriin kannatti satsata. Sienien ja yrttien lisäksi olen kuivannut sillä marjoja ja kesäkurpitsasiivuja. Pakastin, tuo omavaraistalouden välttämätön paha sähkösyöppö hurisija, täyttyköön riistalihasta ja marjoista. Juurekset, perunat ja säilykkeet viihtyvät meillä kellarissa ilmaiseksi ja hiljaisesti (viheliäistä jyrsijää lukuunottamatta). Ja aina koetan pähkäillä, mitä vielä voisi kuivata.

Onpa pakastimen kätköissä tänä vuonna muutakin kuin riistaa, nimittäin ehtaa lihasikaa. Viime kesäkuussa meille muutti kaksi terhakkaa possua elämäämme sulostuttamaan. Uteliaat, seuralliset, kaikkiruokaiset ystävämme hurmasivat meidät heti. Aikaisempina vuosina olen läjännyt kompostiin kilokaupalla ylimääräisiä, huonolaatuisia perunoita ja kesäkurpitsoita, mutta toisin oli tällä kertaa: Röhnö ja Pöhnö söivät kaiken. Niille kelpasivat sianrehun ohella murskaantuneet tyrninoksat, kuivahtaneet saunavihdat ja juhannuskoivut, kaalinlehdet toukkineen päivineen sekä kuorimavahansekaiset hunajanjämät. Isäntä vitsailikin, että me valmistamme hunajamarinoitua possua. Kaikki se, mikä ennen tuupattiin kompostiin on nyt tuupattuna pakastimeen, jalostettuna laadukkaaksi possunlihaksi. Tuttavammekin kiinnostuivat lähilihasta, ja niinpä päivän-kahden ajan meillä pyöritettiin pop-up-lihapuotia. Rahasta emme huoli, joten saimme vaihdossa mm. talkootyötä kotiteurastuksessa ja lihanleikkuussa, puolukkaa ja karpaloita, kuhaa, puolihieronnan sekä lapsille syntymäpäiväkakut. Kaikkeen se possu taipuukin. Suloisista ahmateista huolimatta emme jääneet ilman kompostiakaan, päinvastoin. Navetan takana höyryää nyt kuution verran sitä itseänsä, oljella ja kutterilla höystettynä. On mitä levittää keväällä kasvimaahan. Ravinteita tuossa kompostissa on moninkertaisesti verrattuna siihen kasvijätemuhjuun, jolla tavallisesti maata parannamme.

Pakastinten (myönnän, niitä on enemmän kuin yksi) hurina alkaa kevään tullen ahdistaa, joten suoritamme ahkeraa tyhjennystä. Marja-aikana ei ehdi muuta kuin lykätä kaikki pakastimeen talteen. Talvella on sitten paremmin aikaa touhuilla hilloja, mehuja ja kotiviiniäkin. Kanelilla ja inkiväärillä maustettu omenahillo keräsi kiitosta, samoin punaherukka- ja karviaishillot. Mehu keitetään meillä aina samalla kaavalla: punaherukkaa vaihtuvilla höysteillä. Mausteeksi ja pehmennykseksi mehuun sopivat vadelma, kirsikka, omena, luumu, raparperi ja karviainen, mitä vain pakastimesta ensiksi käsiin sattuu. Mustaherukasta tuli mahtavan värinen ja makuinen viini. Nyt saavissa muhii viherherukkaversio, jota maustoimme kevyesti hunajalla. Odotukset ovat korkealla senkin suhteen.

Kun talvi vihdoin tuli ja pakkanen hiipi kuistille saakka, piti ruokavarasto siirtää sisälle suojaan jäätymiseltä. Nyt pirtin lattialla komeilee laatikkotaapeli, joka kätkee sisäänsä kuivattuja sipuleita, hunajapurnukoita, omenamehupusseja ja kotiviinipulloja. Että sellainen sisustuselementti.

Piirileikki ruuan talvivarastojen ympärillä päättyy suloisesti jouluksi. Silloin nostetaan kiitollisena juhlapöytään maan ja metsän antimet. Vuoden vaihtuessa ja valon lisääntyessä huomaa vauhdin hiljenemisen vaikutukset kehossaan ja mielessään. Nimittäin veltostumisena. Eipä tulekaan enää huomaamatta monipuolista hyötyliikuntaa haraamisineen ja haravoimisineen, nosteluineen, kumarteluineen ja kurkotteluineen, niin kuin satokaudella. Tässähän joutuu, Luoja paratkoon, kohta lenkille!

Onneksi puuhakkaan syksyn jälkeen meille tänne Hämeeseenkin koitti luminen ja kylmä, oikea talvi. Niinpä lumenluonti ja polttopuiden kantaminen pitävät nyt yllä liikunnan riemua ja tervettä punaa poskilla. Pakkasessa hikoilun jälkeen on hyvä käväistä pesulla pasuunakukkien kanssa. Ne ottivat kukista eniten itseensä syksyisestä sisätiloihin muutosta, eivätkä meinaa millään jaksaa taistella kirvojen hyökkäyksiä vastaan. Saisinpa ne varjeltua henkitoreissaan kesään asti, jotta pääsisin taas nauttimaan niiden upeasta kukinnasta.

Kesää odotellessa on hauska seurata rönsyliljaa, jonka me lasten kanssa istutimme lasipurkkiin. Purkin pohjalla on kasvimaan multaa ja vettä, ja purkin kansi on nyt ollut kiinni ruuvattuna pian vuodenpäivät. Taimi on kasvanut kovasti ja voi kaikesta päätellen hyvin. Alkuun sen seurana voimisteli jokunen hontelo vesiheinä, mutta nyt ne ovat kadonneet jäljettömiin, ja rönsylilja sen kun porskuttaa. Pienoismaailmassaan sitä eivät maailman tuulet hetkauta. Tilanpuute korkeintaan.

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 4/21

Kasvutarinoita, osa III

Viikko sitten pellollamme käväisi jos ei ihan yöpakkanen niin ainakin yönolla saaden aikaan lähes täyden tuhon niin kesäkurpitsoilla ja kurkuilla kuin salaateilla ja pavuillakin. Ei muuta kuin taimet ylös maasta juuriaan lepuuttamaan ja kiitos tästä kesästä. Perunat ja porkkanat onkin jo aikoinaan viety kellarin suojiin, ja aurinkokuivatut sipulit saavat jatkaa kuivumistaan varaston laatikoissa. Parsakaali, ruusukaali ja mangoldi kukoistavat kylmyydestä huolimatta niin, etten hennonnut niitä vielä hätyytellä. Niinpä nämä mainiot vihannekset saavat jatkaa kautta toisten jo luovuttua leikistä. Ajatella, että vielä lokakuussa saa hakea omasta maasta tuoretta hyvää ruokapöytään.

Maustehylly ilahduttaa tänä vuonna monipuolisuudellaan. Laitoin kerrankin ajoissa, heti alkukesällä, yrttimaan satoa pikku nipuissa parsille roikkumaan: Lipstikkaa, rakuunaa, timjamia, iisoppia, meiramia, minttua ja tilliä. Basilikaa leikkasin kasvihuoneesta kesällä useaan otteeseen ja niinpä sitäkin on nyt hyllyssä muiden rinnalla, kuivattuna ja jauhettuna. Kaikki sievästi omissa vauvanruokapurkeissaan, maalarinteippietiketeillä varustettuina. Rosmariinia ja salviaa en ole saanut talvehtimaan yrttimaassani. Tällä kertaa kasvatin salvian siemenistä mutta rosmariinin, joka on paitsi hankala talvettaa myös viheliäinen idättää, ostin suosiolla taimena. Ne saivat kasvaa ritirinnan kukkapenkissä, jossa ne viihtyivätkin hyvin. Viime viikolla parturoin puskat ja laitoin sadon kuivumaan. Jääkööt kukkapenkkiin talveksi. Keväällä sitten nousevat jos ovat noustakseen. Ai niin, persilja! Onkohan se jo kärsinyt liiaksi vai vieläkö sitä saisi muutaman kimpun kuivumaan…?

Kulunut kesä on meillä ollut marjojen juhlaa. Saimme muun muassa ensimmäisen ison sadon tyrneistä. Suurimmista puista tuli kilokaupalla marjaa, mutta myös polvenkorkuisista taimista sai parhaimmillaan poimia useamman kourallisen noita pikkuruisia terveyspommeja. Nyt pitäisi kuulemma alkaa kerätä talteen myös tyrnin lehdet, sillä ne vasta ravinteikkaita ovatkin. Mikä ettei. Siinäpä idea tuleviin kesiin.

Hyvin juurtunut ja paikkansa vallannut vadelma pukkasi sekin jo marjaa yllin kyllin. Voi onnea! Jos minulta kysytään, ei ole punaisen vadelman voittanutta. Monikäyttöisyydessään se on vailla vertaa, ja loppuukin meillä aina ensimmäisenä pakastetuista marjoista. Poiminta tietysti työllistää, kun se mokoma on aina joko ei-vielä-täysin-kypsä tai sitten ylikypsä. Juuri sopivan kypsät marjat tunnistaa, huokaus, linnun nokkaisemasta. Kyllä elukka tietää. Ensi kesäksi suunnitteilla on testattuja ja hyväksi havaittuja, luonnonmukaisia hätyytyskeinoja etenkin punaisten marjojen kimpussa hääriville linnuille. Saskatoonejamme ne nimittäin pistelivät raakoina, kun marjat vielä olivat houkuttelevan anilliininpunaisia. Kypsyessään ne muuttuvat mustikansinisiksi, tai muuttuisivat, jos saisivat linnuilta armon jäädä pensaaseen. Vedimme saskatoonirivistön ylitse humisevan muovilangan ja kaivoimme puiden juurelle muovipullon puolillaan veteen liuotettua hirvensarvensuolaa. Johan säästyivät marjat meille ihmisille, ja pääsemme tyttären kanssa taas tänäkin talvena popsimaan maanmainioita kuivattuja saskatoonirusinoita. Emme tiedä, kumpi menetelmistä lintuihin tepsii, ääni vai haju, joten emme uskalla laistaa kummastakaan. Sen sijaan aseistamme jatkossa myös muut punasävyiset marjat näillä torjunta-aineilla.

Keltainen vadelma ei lintuja houkuta, eikä ihme – eihän sitä tahdo silmällä erottaa lehdistön seasta, saati kypsää raa’asta. Mutta kun sitten saa suuhunsa oikein kypsän keltaisen vadelman, niin makealtahan tuo maistaa. Toinen miellyttävä erikoisuus meillä on karhunvadelma. Hirvittävän piikikäs lonkeropöheikkö kätkee sisäänsä mitä maistuvimmat mustat marjat. Kuten keltaisissa, myös näissä mustissa kypsyys on hyvin tärkeää. Vähänkään raakoina keltaiset ja mustat vatut eivät maistu yhtään miltään. Iloksemme karhunvattu näyttää kotiutuneen paitsi aitan seinustalle, myös avonaiselle pellolle. Lämmöstä pitävänä emme uskoneet sen saavan aikaan marjasatoa avomaalla, mutta istutimme kokeeksi kuitenkin. Kävi ilmi, että siperialainen on sopeutuvaa sorttia. Muutamia kypsiä mustia helmiä saimme pelloltakin poimia, mutta toki sato on toista luokkaa aitan eteläseinää vasten.

Vuosi sitten supi söi jok’ikisen keltaisen karviaisen jättäen kiitokseksi – ja todistusaineistoksi – vain jokusen haisevan läjän. Se ei koskenutkaan punaiseen eikä vuoristokarviaiseen, mutta keltaisesta syödä hotkaisi joka ainoa marjan. Mahtoi sillä (tai niillä) urakan lopuksi olla kuono täynnä piikkejä. Kuten linnut myös koirat saivat meillä ensin syödä yhden kesän marjasadon suihinsa ennen kuin havahduimme vastatoimiin. Supikoira ei onneksi lennä, joten ratkaisu oli yksinkertaisesti aidata pensasrivistö verkolla. Ja kappas, marjaa saatiin talteen pari kiloa per pensas. Itse olen supin kanssa eri mieltä ja pidän, toki molemmista, mutta vielä enemmän punaisista karviaisista. Niitä ei uhkaa muu kuin rikkaruoho, se tuholaisista kavalin. Ei lennä, ei syö marjoja, mutta taivas, miten työläs kitkeä piikkipensaan alta.

Kunhan raaskin lahdata maalta viimeisetkin vihannekset, edessä on enää kyntö. Sitten vain villasukat jalkaan, tuli kynttilään ja takkaan, tytön kanssa selälleen matolle takan eteen, jalat ylös. Tytölle mukillinen herukkamehua, äidille ja isille lasilliset herukkaviiniä. Jos nälkä yllättää, kaivetaan pakastimien ja kaappien kätköistä esiin kesän säilötyt herkut. Hyvää ansaittua vuosilomaa kaikille puutarhoissaan ahertaneille, ja kippis!

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 4/2015

Kasvutarinoita, osa II

Kerrostalokortteerissa ja rivitalokämpässä asustaessamme tiesimme vielä palaavamme takaisin luontoon. Yksi tärkeimpiä syitä maalle muuttoomme oli pyrkimys ns. matalan profiilin omavaraisuuteen. Alusta asti itse tekeminen vie nykymaailman mittapuulla paljon aikaa, joten tiesimme, että meidän olisi tehtävä järkeviä valintoja. Leivän ja maidon ostamme edelleen kaupasta, mutta kasvisten ja lihan hankita onnistuu jo omin käsin ilman kohtuuttomia ponnistuksia. Toisaalta Suomen lyhyt kesä hurahtaa helposti ohitse ilman ensimmäistäkään kalareissua, mikä on ennen niin ahnaalle kalamiehelleni kova paikka. Haaveilemme kotieläimistäkin, mutta rehellisyyden nimissä: Missä välissä ehtisimme ja jaksaisimme niitä hoitaa? Niinpä kala ja kananmunat ovat meidän taloudessamme ostotavaraa. Ainakin toistaiseksi.

Toisaalta viljelytoimemme ovat menestyneet ja satoa saadaan mukavasti myyntiin. Vihanneksia luomuruokakauppaan rahdatessa tulee usein ostettua kotiin viemisiksi eksoottisia herkkuja, kuten banaaneja ja teetä. Viime kesänä hurahdin maapähkinävoihin, ja ahmin iltaisin vielä kolmannenkin voileivän vain jotta saisin kuorruttaa sen tuolla ihanalla tahnalla. Tänä kesänä löysin inkiväärilevitteen, joka sopii mainiosti kotoisen hapankorpun päälle. Vaihtotalous kulkee kivasti käsi kädessä matalan asteen omavaraisuuden kanssa. Tuo tullessas, vie mennessäs -reissuni luomuruokakauppoihin ovat nekin eräänlaista vaihtotaloutta.

Kysymykseen miksi luomu voisin vastata miksi ei. Luomuviljely on todellista maanviljelyä siinä missä tavanomainen on kasvinviljelyä. Me viljelemme maata, maa kasveja. Tavanomaisessa viljelyssä lihotetaan kasvia, ja maa on pahimmillaan pelkkä juurtumisalusta. Me saamme elinvoimaisesta pellostamme upeaa, maukasta satoa, enkä millään keksi, missä vaiheessa tuotantoa minun pitäisi tuljata peltoa ympäristömyrkyillä. (Kaunistellusti niitä kutsutaan kasvinsuojeluaineiksi, luonnonvastaista viljelyä puolestaan tavanomaiseksi.) On totta, että meidän vihanneksissamme ei saa torjunta-ainejäämiä kaupan päälle. Mutta jokainenhan voi halutessaan suihkauttaa raidia mausteeksi omalle lautaselliselleen.

Luonnonmukainen viljely oli meille alusta asti ainoa vaihtoehto. Isä siirsi tilan pellot luomuun vuonna 1995, minkä jälkeen hän on omien sanojensa mukaan saanut nähdä pellon rakenteen muuttuvan lecasoraharkoista kekkilän kukkamullaksi. Jo pieni lapiotesti osoittaa maan kuhisevan lieroja, ja nurmea ajaessa kymmenet jolleivät sadat leppäkertut pelastautuvat ajoleikkurin kuomulle jäniksiksi. Kohtalainen määrä kirvoja herukkakasvustossa onkin vain tervetullut – pitäähän leppäkerttukarjalla olla rehua. Luonto pitää tasapainoa yllä niin kauan kuin ihminen ei sitä turhanpäiten sorki. Luonto on itse tasapaino. Eivätkös huonekasvitkin monesti kuole liiallisen hoidon vuoksi?

No, joskus käy toisinkin päin. Huonekasveista puheen ollen, eipä ole suutarinlapsella kenkiä. Omat huonekasvini eivät selviä muutamaa kuukautta kauempaa, sillä en koskaan muista kastella niitä. Jokin aika sitten ostin makuukamarin piristykseksi palmuvehkan. Sen jos minkä luulisi kuivuudesta pitävänä menestyvän meilläkin. Vehka on yhä vielä kuin kukkakaupan jäljiltä, joten taitaa olla parempi, etten koskekaan siihen. Edellinen yksilö suivaantui ruukunvaihdosta: tykkäävät kaiken lisäksi kuulemma kasvaa ahtaasti. Hoito siis helpottuu entisestään ja sehän kyllä sopii.

Verantaamme koristivat viime kesänä äitienpäivä- ja tyttäremme-eka-nimipäivä-orvokkiamppelit. Tai olisivat koristaneet, jos olisin joskus muistanut kastella niitä ja nyppiä kuihtuneita kukkia pois. Kesäbegoniat parvekelaatikoissa kärsivät samasta kohtalosta. Tänä kesänä olen terästäytynyt koristekasvien hoidossa, ja kasteluun on apuja tullut riittämiin myös Taivaan Isältä. Verantaa ei entisekseen tunnista nyt, kun siellä kukkivat kuin kukkivatkin amppelimansikka, muurikello, orvokki ja samettiruusu. Lääkärinkukan sievää kukintaa ja kehuttua tuoksua odotan avautuvaksi näinä päivinä. Kaksi viimeksi mainittua suloisuutta ovat vieläpä itse siemenistä kasvatettuja, joten kenties ruuantuottajalle aukeaa tästä uusi kukkea ura koristekasviharrastuksen parissa.

Talomme ympäristö on rakennuksen jäljiltä vielä tyystin laittamatta, eikä sitä ihan heti arvaisi puutarhurin pihaksi. Olemme istuttaneet sinne vasta yhden, mutta sitäkin tärkeämmän puun: tyttäremme nimikkopihlajan. Vanhasta pihapiiristä löytyvät lisäksi äitini koivu, minun pihlajani, siskoni ja mummuni yhteinen vaahtera sekä tätini omenapuu – nimikkopuita nyt jo neljässä sukupolvessa. Kevätaurinko innosti myös tilaamaan Hyötykasviyhdistykseltä joitakin kukkien siemeniä, joilla minun olisi tarkoitus käydä taistoon pihassamme rehottavia pujoja ja nokkosia vastaan. Ne kun näyttäisivät kukoistavan ihan ilman eri toimenpiteitä – ja valitettavasti myös niistä huolimatta. Hennonsininen hunajakukka ainakin näyttäisi kotiutuneen, mistä mehiläistarhaukseen hurahtanut puolisoni on vallan hyvillään. Toivottavasti tarjoomus kelpaa myös tilamme uusimmille tulokkaille, parille pesälliselle mehiläisiä.

Onneksi myös muutamat viljelykasvit osoittavat rikkaruohomaista sinnikkyyttä. Yrttimaani on perustettu vuosia sitten, kun sain vinkin vanhasta opetuspuutarhan yrttimaasta, joka tultaisiin kyntämään ylös. Kahlasin pahoin heinittyneeseen näytemaahan opiskelukaverini kanssa ja kaivoimme maasta talteen rakuunaa, minttua, timjamia ja ruohosipulia. Toin saaliin mukanani lapsuudenkotiini ja isä auttoi kohopenkin rakentamisessa. Asuin kuitenkin itse muualla ja maa jäi vuosiksi hoitoa vaille. Hoitoa vailla se on totuuden nimissä vieläkin, mutta sadontuottoon se ei tunnu juurikaan vaikuttavan. Alkuperäinen tyylikäs ruudukkomuoto vain on hieman villiintynyt. Yrttimaa on oikeastaan jo ideana huono, koska monet maustekasvit ovat kuuluisia holtittomasta leviämisestään ja paras paikka niille olisikin yksittäisinä saarekkeina keskellä säännöllisesti leikattavaa nurmikkoa. Minttujen leviämisinnokkuudesta varoitellaan paljon, mutta minun yrttitarhassani piparminttu juuriversoineen on hävinnyt taistelussa meiramin aggressiivista siementämistä vastaan. Ruohosipuli ja auringonhattukin ovat henkitoreissaan. Onneksi meirami on lempimausteitani ja ainakin meillä päivittäisessä käytössä, toisin kuin esim. minttu. Sain myös pitkään himoitsemani maa-artisokan mukuloita naapurilta ja istutin niitä samaan syssyyn villin ryytimaani jatkeeksi. Viljelyksen ulkonäkö on mitä on, mutta pääasia että satoa tulee.

Omassa puutarhassa puuhastelu on suuri intohimoni, mutta kaiken ajan ja voimat siihen kyllä saa uppoamaan. Kesäisin ei juuri reissata, ja ystävien kanssa hengailu jää kovin vähälle – usein yöunetkin. Modernin ihmisen on toisinaan vaikea ymmärtää, miksen voi lähteä viikoksi Välimerelle toukotöiden aikaan tai viikonlopuksi festareille vadelmien kypsyessä. Valitessaan ammatikseen maanviljelyn tulee samalla valinneeksi perheelleen kokonaisen elämäntavan. Minulle sen ainoan oikean, rankan ja rakkaan. Ja vaikka kuinka uurastaisi, ei koskaan saa kitkettyä kaikkia rikkaruohoja eikä tuettua kaikkia lamoavia marjanpensaanoksia ennen kuin ne katkeavat. Yliopistossa opetettiin, että tärkein akateeminen taito on keskeneräisyyden sietäminen. Sitä opetellessa.

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 3/2015

Kasvutarinoita

Taisi kahdelle kolmekymppiselle paukahtaa ikäkriisi päälle vai mistä kummasta saimmekaan kimmokkeen ja tarvittavan rohkeuden. Ehkä vain kyllästyimme ihan kivaan elämäämme lähes mieleisessä vuokrakämpässä, jossa on vähän niin kuin oma piha ja keittiössä savuttava kamiina. Nyt me lähtisimme. Minä paluumuuttajaksi lapsuuteni maisemiin neljäntoista vuoden kotimaankiertueen jälkeen ja hän kotivävyksi. Puutarhurin paperit polttelivat taskussa ja kynnet syyhysivät viljelemään omaa plänttiä. Metsäläisenä ei häntäkään tarvinnut liiemmin houkutella, kun perillä odottaisivat suvun metsät samoajaa ja läheinen järvi kalamiestä.

Koko talven pohdimme ja pähkäilimme, laskimme ja suunnittelimme. Tarvitsimme katon pään päälle ja ruokaa pöytään. Mutta sekä talonrakennukseen että viljelyyn emme tietenkään ryhtyisi yhdellä rysäyksellä, ettemme uupuisi työmäärän alle. Tulevan maahiselämäntapamme jatkajakin olisi lämpimästi tervetullut perheeseen sitten, kun kaikki olisi mukavasti valmista.

Käytännössä johdatus kulki hieman omia polkujaan. Niinpä jo seuraavana kesänä löysimme itsemme uudesta kotikylästämme paiskimasta töitä ilman palkkaa, minä pellolla, hän rakennuksella. Sieltä vilkuttelimme toisillemme kannustukseksi ja välillä pirautimme kännykällä apukädet paikalle. Yöksi kömmimme appiukon vanhaan asuntovaunuun kertaamaan päivän tapahtumia ja suunnittelemaan seuraavaa.

Niin kuin johdatuksella tapana on, se osoittautui paremmaksi kuin yksikään oma järkeilymme. Tarvitsimmehan sekä kodin että ruokaa, eihän kumpikaan olisi voinut odottaa. Me myös koimme yhtäaikaisten projektien pikemminkin ruokkivan kuin syövän toisiaan. Pellolla kuokkimiseen tuli puhtia, kun sai samalla katsella oman kodin kohoamista harjunrinteeseen. Eikä mikään voisi virkistää rakennuspölyistä harmaata asuntovelallista paremmin kuin ensimmäiset omassa pensaassa kypsyneet herukat…

Rakennusjätteitä ei meidän tantereeltamme paljonkaan liiennyt kierrätykseen kuljetettavaksi. Ylimääräiset lecaharkot levittelimme lämpimälle talonseinustalle jalustaksi ja niiden päälle styroxlevyillä vuoratut kuormalavat, jotka peitimme mustalla kääremuovilla. Näiden lavojen päällä, harsojen ja kirkkaan muovin katveessa, kasvatimme ensimmäiset vihannesten taimet. Samaiset muovit palvelivat myöhemmin kesällä kurpitsa- ja kaalipenkkien katteena. Ne kun halkaisi pitkittäissuunnassa kahtia, sai juuri passelin kokoista liuskaa kohopenkin peitoksi. Mitä siitä, että kääntöpuolella luki valkoisella pohjalla Timberhirsi. Kun sitten vielä saimme lahjaksi vanhat kasvihuoneen kaaret, pääsi iso kasa rakennukselta ylijäänyttä roinaa elämään uutta elämää kasvihuoneen rakenteissa. Siellä taimikasvatuskin sujui jo kuin vanhoilta tekijöiltä. Kesän lämmetessä avomaa kutsui ja kasvihuone tyhjeni kaaleista ja kurkuista antaen tilaa kuistin ikkunalaudalla huojuville tomaatin ja paprikan taimille. Ja pian vesihöyryisten muovien takana jo punersivat elämämme ensimmäiset itsekasvatetut tomaatit ja paprikat.

Joka päivä ei aurinko paistanut meidänkään mäellä. Muistan eräänkin hämärtyvän loppukesäillan. Hän oli lähtenyt työkomennukselle toiselle puolen Suomea, ja minä keräsin äitini, tilan vanhan emännän, kanssa kesäkurpitsoita kohmeisin käsin. Viimeisin voimin kannoin suurta vihannessatoa, keskeneräistä taloa ja kasvavaa vauvavatsaa… Tunsin uupuvani. Siellä, keskellä vehreää tuoksuvaa vihannesmaata, oli hyvä tirauttaa pari voimistavaa kyyneltä.

Syksyn viimeisinä töinä nyhdimme isäni, tilan vanhan isännän, kanssa raksamuoveja huolellisesti irti maasta, jotta voisimme käyttää niitä taas ensi kesänä. Aina tähän saakka olin vitsaillut isälle, että anna minä kumarrun, minulla on pienempi maha. Mutta tällä kertaa se olikin isä, joka sai kumartua kerimään muovit rullalle. Ja mitä johdatukseen tulee, se ei pettänyt tälläkään kertaa. Hän palasi työmatkalta rakennuksen pariin, pääsimme jouluksi kotiin ja suloinen tyttäremme syntyi keskelle kipakinta talvea. Hyvä ajoitus peltotöiden kannalta.

Vaatimattomat viljelykokemuksemme ovat olleet sekä rohkaisevia että opettavaisia. Mikä tärkeintä, satoa on saatu ja tuoretta lähiluomua ahmittu kaksin käsin. Kesälomaa (mikä se on?) viettäville, touhujamme ihmettelemään poikenneille ystäville ja sukulaisille on ollut helppo loihtia tarjottavaa: uusia perunoita, sipulia ja salaattia, kesäkurpitsan rinnalle grilliin ehkä pari makkaraa tai hirvenlihaa pakastimesta. Jälkiruuaksi jäätelöä ja tuoreita marjoja, ah! Tyttäremmekin kasvoi kiinteiden ruokien maisteluikään sopivasti kesäksi popsimaan oman maan antimia, oikea luomutyttö.

Kolme kesää meillä on nyt takanamme, eikä hetkeäkään ole kaduttanut. Menneen kesän mullat ovat nyt huuhtoutuneet kynsien alta, haavat umpeutuneet ja lihasjumit hellittäneet, joten uusi satokausi alkaa jälleen hiljalleen innostaa. Puutarhakalenterissa on näin kevättalvella meneillään vahingoista viisastelu: tomaatit ja paprikat on kylvettävä aikaisemmin, kesäkurpitsantaimien määrää on vähennettävä, kaaleja ja salaatteja lisää, samoin papua ja mangoldia, tillit ja salaatit on kylvettävä useammassa erässä, ja vadelmantaimet tarvitsevat jo aitausta…

Julkaistu ensi kerran Hyötykasviyhdistyksen jäsenlehti Pähkylässä 2/2015